Tunteiden tarttumisesta

Viime vuosina on vihdoin herätty ymmärtämään tunteiden läsnäoloa työelämässä. Ilahtuen olen seurannut, miten paljon aiheen ympärillä on pöhinää nykyisin, viimeisimpänä esimerkkinä nyt vaikka Helsingin sanomien Jaana Laitisen juttu valittamisen tarttumisesta eilen sunnuntaina.

Viime vuosina on vihdoin herätty ymmärtämään tunteiden läsnäoloa työelämässä. Ilahtuen olen seurannut, miten paljon aiheen ympärillä on pöhinää nykyisin, viimeisimpänä esimerkkinä nyt vaikka Helsingin sanomien Jaana Laitisen juttu valittamisen tarttumisesta.

Itse ajattelen, että kasvava ymmärrys tunteiden merkityksestä työelämässä on seurausta työelämän kehittymisestä pois teollisen tuotannon yksin tekemisestä kohti asiantuntija- ja ajatustyötä, jossa tavoitteisiin pääsemisen edellytys on sujuva vuorovaikutus. Eli, kuten ainakin meille 70-luvulla syntyneille koulussa on pitkän kaavan mukaan tolkutettu: vain 10 prosenttia viestinnästä on se puhuttu viesti ja jäljelle jäävä 90 prosenttia kehon kieltä. Ja se (joku voisi sanoa jopa pirullinen) kehonkieli, kun paljastaa tunteemme ihan juurikin läpinäkyvästi. Toisin sanoen, tunteesi näkyvät tai pitäisikö sanoa tuntuvat, vaikka puhuisit mitä.

Jäin tarkemmin pohtimaan tunteiden tarttumista ihmisten välillä ajaessani töihin. Olin totaalisumppu liikenneruuhkassa, jossa hermo kiristyy jokaisella kuskilla lähes väistämättä. Sain aitiopaikalta tilaisuuden todistaa, miten nopeasti ensimmäisen hermostujan tunnetila tarttuu ruton lailla muihin lähistöllä oleviin autoilijoihin. Tämän ensimmäisen kiukustujan auton liikehdinnästä pystyi muutamalla vilkaisulla toteamaan hermojen pettäneen. Lähimpänä olleet varmaan näkivät myös kuskin kehon turhautumisesta kertovan liikehdinnän, me kauempana olleet emme. Mutta auton liikekieli kertoi vahvan tarinan. Ja huikaisevaa oli, miten kiukunpuuskaisen auton liikekieli levisi ympärillä oleviin autoihin, jopa risteysalueen toiselle puolelle. Muutaman hetken kuluttua meillä oli iso risteysalue täynnä kiukkuisesti elehtiviä nelipyöräisiä metallilaatikoita, joiden sisällä kiehui.

Jos tunteet siis tarttuvat tarvitsematta ääneen lausuttuja sanoituksia, suoraa katsekontaktia tai jaettua fyysistä tilaa toisilleen täysin vieraiden ja sattumanvaraisesti samaan risteykseen osuneiden välillä, miten voidaan edes uskaltaa toivoa tai kuvitella etteivät ne tarttuisi ihmisten välisessä suorassa vuorovaikutuksessa? Joku tietysti kysyy heti, että mitä sitten? Hyvä kysymys. Sitä nimittäin sitten, että tunteilla on seurauksia fyysisessä todellisuudessa ja työn tekemisen kannalta.

Aggressiivisen kollegan tai valittajan kanssa on epämiellyttävä tehdä töitä, sen on lähes jokainen omakohtaisesti kokenut. Huonossa ilmapiirissä ”ei jaksa”. Mikä siis avuksi? Lohdun sana: paljon voidaan tehdä tilanteen ratkaisemiseksi ja kääntämiseksi, se vaatii vain riittävää halua yritystasolla puuttua tilanteeseen ja ymmärrystä siitä, että huonon työilmapiirin parantaminen on merkittävää yrityksen tuloksen kannalta. Henkilökohtaisesti toivon, että ymmärrys syntyisi jo paljon ennen kuin yrityksessä tarvitaan kriisikonsultaatiota.

Työterveyslaitos tarjoili päteviä neuvoja omaan yksilötason toimintaasi mainitussa HS:n jutussa. Tärkein asia lienee se, että päätät miten itse käyttäydyt: lähdetkö mukaan valittajakuoroon tai kiukkuiseen ketjureaktioon vai rakennatko tunteillasi ja toimillasi toisenlaista fiilistä. Valintasi on tärkeä.

Kerro ajatuksistasi: if.issnega@mortsne.aluap.