Perusasioiden äärellä

Olin aamulla viidesluokkalaisen tyttäreni TAVOITEKESKUSTELUSSA. Ensin ajattelin, että ei ole totta! Mutta kun pohdin asiaa tarkemmin, päätin olla ennakkoluuloton ja antautua keskusteluun ja arvioida asiaa vasta jälkikäteen.

Ensin kävimme lävitse tyttäreni itsearvioinnin koululaisen taidoissa - miten toimin ryhmässä, annanko muille työrauhan, teenkö läksyni tunnollisesti, huolehdinko tavaroistani jne. Myös opettaja oli tehnyt oman arvionsa. Keskustelimme arviointien poikkeamista ja yhtäläisyyksistä. Me aikuiset kehuimme edistysaskelista. Lopuksi tyttäreni määritteli itselleen kaksi tavoitetta kevätlukukaudelle.

Huolimatta epäilyistäni huomasin keskustelun jälkeen ajattelevani, että se oli todella hyvä! Siis todella. Keskustelimme tärkeistä asioista ja tyttäreni itse päätti, missä asioissa kevään aikana aikoo skarpata. Opettaja ja me vanhemmat tiedämme ne myös ja voimme tarpeen tullen olla avuksi ja tueksi. Olkoon nimi tuo kouluun kömpelösti sopiva tavoitekeskustelu. Pääasia, että keskustelu oli hyödyllistä ja tarpeellista ja kaikkia osapuolia valaisevaa.

Tämä esimerkki on yritykseni valaista sitä, että paljon parjatut kehitys-, tavoite, tulos- tai mitä ikinä ne keskustelut kussakin organisaatiossa ovatkaan, eivät ole turhia tai ”so last season”. Edelleenkin on hyvin tärkeää ja relevanttia istua alas perusteellisemmin tarkastelemaan ja arvioimaan omaa tekemistään, kehittymistään ja intohimon kohteitaan myös töissä.

Ainoa ajateltavissa oleva tilanne, jossa kannattaa näistä keskusteluista luopua on se, että yhteisesti tunnustettuna tavoitteena on kehittymisen mahdollisuuksien minimointi. Jos taas yhteisenä tavoitteena on oppiminen ja kehittyminen, niin täytyy olla mahdollisuuksia pysähtyä ja keskittyä juuri niihin.

Mikäli kysymys on ajasta tai oikeammin siitä, että sitä on vaikea näihin keskusteluihin irrottaa, on vastaukseni, että aikaa löytyy aina siihen, mikä on tärkeää. Niin yksilöillä kuin organisaatioilla. Vai mitä sinä olet mieltä?